En taiteesta tiedä ymmärränkö, mutta viikonloppuna koin, että tämä on todellakin kuin lasimaalaus.

Sen kauneuden näkee vain huoneessa asuva. Koin että täällä on hyvä ja oli haikea lähteä pois.

 

Meidän viisivuotiaamme on yllättänyt ja kirjoittanu. Hassua, kirjoittaa paremmin kuin lukee. Sanoivat eilen pikkuisesta, että miten voi olla noin ihana. Alkaa aina nauramaan meidän muiden jutuille, vaikkei mitään ymmärrä.  Niin, siinäkin voi olla oppimista meillä aikuisilla.

Iso muutos, en tiedä kummalle isompi, äidille vai pikkuiselle. Onhan se vaikea olla antamatta mammaa, kun toinen pyytää anelevasti, riipaisevasti, kiukkuisesti. Mutta en voi kuin ihmetellä silti pikkuisen ihanuutta. Vaikka olin viikonlopun poissa, hän on kuin enkeli. Toivon että haikean, ikävä kipuni sulaa kevätauringon mukana.