Pikkuinen näki ensimmäisen painajaisunen. Oltiin sinä päivänä pyöräilemässä ja hän oli ensimmäistä kertaa pyörän kyydissä. Yöllä heräsin hänen pelkäävään huutoon, kun hän sanoi: " pykärä irti. pää otui tohon. äiti pykärä rikki.( osoitti seinää )  Pikkuinen ei rauhoittunu mun vieressä, vaan halusi meidän väliin. Sanoi sitten "ikkä irti" Isi kysyi mikä lähti irti. Pikkuinen vastasi : "äiti pää."

Tätä painajaista pikkuinen kävi läpi heti aamulla herättyään. Totisena ja tohkeissaan osoitti seinää, mihin törmäys sattui, kaikille sisaruksille halusi kertoa. Puheli painajaisunesta pitkin päivää, illalla, vielä seuraavana päivänäkin. On taputellut omaa päätään ja äidin päätä tyytyväisenä. Olen kertoillut lapselle monta kertaa että se oli vain unta, lapsi ei ymmärrä mikä on uni, mutta kokee onneksi sen, että totta se ei ollut, ja kaikki on hyvin. Tänä aamunakin hän  vielä puhui unestaan.

Herkkuhetki piirakkaa mutustellessa äidin kanssa. Muut lapset ulkona. Murusia jokapuolella, lapsen tuikkivat silmät.

Tässä on hyvä olla, tähän on jopa hyvä nukahtaa.

 

 

 

Uskomatonta mutta totta, mitä on joutunut nähdä lehdissä. Osa uusperheistä hylkää omat biologiset lapsensa. Idyllin kupla on särkynyt, kun minä ainakin olen lukenut hehkutuksista, miten nyt onni kukoistaa, ja lapsilla on hyvä olla kun se oikea rakkaus on nyt vihdoin löytynyt. Nii, i ja lapset eivät mahdu uuteen perhekuvioon ja kumpikaan biologisista vanhemmista ei ole halukas heitä pitämään.  Rakkautta riittää sille/niille uusille yhteisille lapsille.

Järkyttävää, eikö totta ? Tämän ajan ilmiö, kertakäyttökulttuuri yms koskee myös ihmisiä, vaihtuvat ihmissuhteet. mm. Vantaalla on muutaman vuoden aikana ilmennyt useita kymmeniä tämäntyyppisiä tapauksia, joissa uusperheiden vanhemmat ovat antaneet lapsiaan huostaan uuden rakkauden syttyessä.

Sydämeen sattuu näiden lasten puolesta. Lapsi on oma rakas lapsi ja etusijalla, koko elämän ajan. Eikö se ole itsestäänselvyys jokaiselle äidille ja isälle?