Kyllästyttää katsoa sadetta montaa päivää ikkunasta. Sateen ropinan kuuntelemisessa on omat tunnelmansa, mutta tunnelmaa on olla myös ulkona sateessa. Opiskelu-ja nuoruusajoilta muistan kertoja, jolloin lähdettiin kävelylle sateeseen, hiustenpesulle jne. Tytölleni muistutin puhelimessa, että pidä sitten sateenvarjoa kun alkaa satamaan. " Äiti, en mä tarvi kun olen tottunut jo sellaiseen pieneen tihkutteluun." Ja sitten tietysti seurasi varoitteluni vilustumisesta.

 

Lätäköstä lätäkköön. Ihan kaatosateen aikana meinas pientä säikähdyttää.  Huomas pieni sateessa ympärillään  " Äiti, lehtiä tippuu." "Äiti linnut laulaa." " Äiti paittaa makkaraa." ( makkaranpaistopaikkoja olivat hänen mielestään lahonneet puunkannot)

" Äiti minä en voi tulla. Nokkotet pittää."  Pikkuinen toistaa jokaisessa heinikontapaisessakaan paikassa. Toistaa sisarusten lauseita, ne kun aina avojaloin ja varvassandaaleilla.

Laitoimme virran vietäviksi laivoja puunpalasista, jotka merkkasimme värikkäillä lehdillä.