Voisin itseäni onnitella siitä, että olen ollut koneella paljon vähempi. Kuviakaan en ole aikoihin laittanut koneelle. En silti sano että koneen ulkopuolella olisi onniteltu ahkeruudesta. Ikkunat odottaa pesijää, mies jo aloitteli, vuoroni olisi jatkaa. Mutta ai että kotonaolo lasten kanssa tuntuu niin mukavalle. Ja välillä töiden vähyys ja muutkin seikat käyvät omalletunnolle kunnes taas iloitsen että onhan mulla tässä niin arvokasta hommaa ja riittämiinkin näiden aarteiden kanssa. Tänään linnut lauloivat sisälle asti, ovet olivat pitkään auki. Mies se huuteli ovia kiinni, minä huomasin että ulkona on lempeämpi lämpö, lapsetkin hipsivät sukkasillaan ulos. Nautin kahvia  hitaasti ja lapsia ja touhujaan katsellen. Pienin ihmettelee iltaisin kun pyydän lapset hampaanpesulle. "Mihin lähetään?". Nukkumaan, kerron. Pää pyörii ikkunoita kohti ja sanoo ettei nyt ole pimeetä. Rutistan pikkuista ja sivellen hänen jo niin pitkiä hiuksia. Tiedätkö että sinua olen rakastanut jo yli 1100 päivän ajan. Kyllä siinä riittää hyviä tunteita  jo hirvittävät määrät ja vielä kun on mies ja muut lapset. Lasketaan näitä rakastamisen päiviä. Ei lasketa niitä päiviä ja määriä jolloin on itketty, surtu, huudettu, kapinoitu, mutta että ne myös mahtuvat samoihin päiviin. Elämää sen täytyy olla.

Niin jännä kirja, etten uskaltanut loppua lukea illasta, vaan piti säästää aamuun. Hassua,  minä lukemassa omaani ja pikkutyttöni Melukylä kirjaa vieressäni. Tehdäänkin joku ilta lukupeti ja mennään jokainen kirjoinemme vierekkäin vilteille. Taitaa olla niin, että  minulla olisi jännäri, esikoisella Aku, seuraavalla Moporomaani, tytöillä Melukylää tms ja pikkuisella LuruLuteen etsinnät tai kaivurikirja, miehellä varmaan pino rästiinjääneitä lehtiä.