Perjantaissa sitä pysähtyy huomaamaan kuinka kuinka aika ei pysähdy. Vastahan sitä oli viime lauantai, jolloin nukkumaan laitettaessa kiitin lapsia kuinka kiva päivä heidän kanssa oli ollut retkellä. Monessa paikassa, ratsastamassa hepalla, istumassa poliisimotskarissa, taiteilemassa seiniin ym.. Ja kuinka hienosti lapset olivat, kun ei ollut koko reissun aikana mitään huonoa sanottavaa lasten tekemisistä.

Viikonlopussa poikien sählyturnaukset, leipomista, kyläilyä, rakentamista. Kurkkais aurinko sateen takaa ja kutsuis pihalle kahville.

Pikkuinen jaksoi, vähän autettuna, ensimmäisen hamahelmensä. Sai tietysti karin ja muut työmaa-apurit. Eipä kenenkään muun kanssa puuhailu voi tuntua niin nautinnolliselta kuin omien lasten. Päiväkodissa se oli kivaa, kerhossakin mukavaa jne, mutta omassa kotona, omien kanssa, nähdä pulleiden kätösten pienet työt ja isompien lasten innokkaat taiteilut, siinä on sydän mukana.